Inasen yli viisi vuotta sitten mietin, että mitä tuon Pippi-pentusen kanssa oikein alkaisi harrastaa, kun jotakin aktiviteettia se riiviö tuntui tarvitsevan. Niinpä selasin nettiä ja löysin jostain tekstiä jostain ihmeen pelastuskoirista. Selasin vähän lisää ja sitten löysin yhden poppoon Tampereelta. Soitin pelonsekaisin tuntein silloiselle jäsensihteerille ja sain luvan tulla treeneihin tutustumaan toimintaan. Ensimmäiset treenit oli savusukellusluolassa, piti ottaa likaiset vaatteet mukaan, koiralle namia ja itselle sekä koiralle lamppu. Jännittihän mua ihan hirveesti!

Sain olla maalimiehenä ihanalle isolle x-rotuiselle Rasmukselle, joka onkin mun idoli ja suosikki edelleen oman yhdistyksen riveistä. Mutta koukkuun jäin ja pahasti. Pippikin suoriutui ekasta kerrasta varmaan ihan hyvin, kun me saatiin jatkaa. Vaikkakin ne ihmiset siellä vähän ihmetteli, kun Pippi ei syönyt namina tarjolla ollut nakkia. Eihän se koskaan ollut mitään sellaista saanut palkaksi, kehuja ja taputuksia ja silityksiä vain. Mutta Pippipä oppi ajan myötä että nakit on hyviä :)

Sitten n. kuukauden päästä kysyin, että saisinko ottaa tuon Leevin mukaan treeneihin ihan vain pään virkistämiseksi. Kerroin, että se on jo 7-vuotias ja apaattinen, mutta kun se jää niin surullisena perjantai-iltaisin kotiin katsomaan kun me Pipin kanssa lähdetään treeneihin nakkien kanssa, niin saisiko sen tuoda. Silloin ryhmät oli pieniä ja sain luvan tuoda Leevinkin. Leevi "hurmasi" ekalla kerralla kaikki; sitä ei kiinnostanut ihmiset eikä nakit. Ajattelin, että tuosta nyt ei tule yhtään mitään. Mutta kas kummaa, hetken päästä Leevi piristyi silmissä, nakit kelpas ja haukku raikasi. Aiemmin Leeviä aina kiellettiin haukkumasta, mutta harjoituksissa koiralta pyydettiin haukkua ja aina tuli nakkia suuhun haukun perään. Reilun vuoden päästä Leevi oli edistynyt jättiharppauksin ja pääsi mukaan hälytysryhmään!

Tällä hetkellä Pippi ja Leevi ovat molemmat toimineet hälytysryhmässä jo vuosia ja takana on useita etsintöjä. Uutisotsikot viime päiviltä ovat vahvistaneet osaltaan sen, että me ollaan valittu ihan oikea harrastus. Mitä muuta parempaa voi vapaa-ajallaan tehdä ja mistä muualta löytää parempia ystäviä? Miten muuten voi todentaa, että mulla on oppivat ja taitavat koirat? Missä muualla voi itse oppia niin paljon koko ajan ja niin monelta ihmiseltä ja koiralta? Millä muulla tavalla voi auttaa toisia, tuntemattomia ihmisiä silloin kun lähes mitään ei ole tehtävissä?

Tänks kamut teille, jotka tätä luette. Ootte ihania ja teidän avulla jaksaa!

Ja tietenkin suurin kiitos Pipille ja Leeville. Mokomatkin haukkuvat ja kiljuvat karvaturrit, mun rakkaat.